Hieman minusta:

Olen rovaniemeläistynyt savolainen, joka on tehnyt pitkän uran tanssijana, tanssin opettajana ja koreografina. Terapia ja eritoten sen opiskelu alkoi kiinnostaa aikuisiällä sekä henkilökohtaisten elämän haasteiden että ympärillä olevien ihmisten huonovointisuuden ja monenlaisen jaksamattomuuden vuoksi.

Tanssiteatteri Studio Solun toiminnan loppuessa ja työtiloista luopumisen myötä heräsi ajatus terapiaohjauksesta, joka tulee asiakkaan luo, sinne, missä on mahdollisimman luontevaa olla.

Tällä hetkellä työskentelen ravintolapäällikkönä ja olen niin sanottu alanvaihtaja. Tähän hämmentävään ratkaisuun päädyin monen mutkan kautta, enkä ole valintaani katunut.

Tanssista ja terapiaohjauksesta en kuitenkaan halua kokonaan luopua, joten kehitin
Terapiakaveritoiminnan keväällä 2023.

Terapiakaveritoiminta lyhykäisyydessään:

"En olisi koskaan uskonut, että vieraasta ihmisestä voi tulla tuttu, johon saa rakennettua luottamussuhteen pelkästään kahvia juomalla rautatieasemalla. Kiitos että kuuntelet ja olet läsnä!"
- Nainen, 38 v.-

"Alkuun oli vähän kummallinen olo, kun ensin Outi tuli meille kotiin käymään ja juttelemaan ja seuraavalla viikolla käytiin uimassa. No, nyt kahden kuukauden jälkeen ei enää tunnu kummalta ja homma jatkuu. Moni mutka on oiennut ihan huomaamatta.
Kotiläksyjäkin olen toki saanut."
-Nainen, 54 v.-

"Elän ruuhkavuosia. Lapsia on kolme ja pää hajalla. Se että terapeutti tulee meille silloin kun lapset ovat päiväunilla ja koulussa, on mahdollistanut ajatuksen että tästäkin selvitään. Parasta on maalaaminen. Toki puhuminenkin mutta kuvien kautta tajuaa omat solmunsa ihan eri tavalla."
-Nainen, 31 v.-

"Ensin hävetti ja nolotti mutta kun Outi kehotti kokeilemaan, suostuin. Tunnettiin siis jo aiemmin ja asia tuli puheeksi että elämä on viittä vaille jokeen hyppäämistä. Onneksi lähdin mukaan tähän. Eikä tarvinnut tanssia tai hyppelehtiä. Sai vaan puhua. Istua omalla sohvalla ja juoda kahvia. Itkeäkin sai. Nyt on elämä aika hyvin mallillaan. Ihmeitä tapahtuu. Suosittelen."
-Mies 56 v.-

Terapiakaverin kanssa siis tehdään sitä, mikä luonnolliselta tuntuu. Samalla jutellaan ja pikku hiljaa syvennetään ja syvennytään enemmän. Tapanani on antaa joitakin pieniä kotitehtäviä, jotta saamme punaisen langan säilymään. Aina ei tarvitse puhua, jos se tuntuu väkinäiseltä. Maalaaminen, kirjoittaminen, hengitysharjoitusten tekeminen tai vaikkapa kävelylenkki ovat tapoja, joita voimme käyttää.